Maria Peuran Esikoinen (2023) on niitä kirjoja, jotka jokaisen tulisi lukea. Peura on tunnettu tabuaiheistaan, ja tämän autofiktiivisen romaanin pystyvät herkemmätkin lukemaan. Teos koskettaa etenkin äitejä, ja on myös lohdullinen.
Kirjan päähenkilö, Maria, on saanut pienestä asti kokea väkivaltaa ja toruja äitinsä suunnalta. Äidin rakkaus taas on ollut paras asia hänen lapsuudessaan, ja hän janoaa sitä edelleen keski-ikäisenä, kun äiti on jo vanha ja muistisairas. Hän haluaisi äidin muistavan tekonsa ja ehkä jopa pyytävän anteeksi, mutta toisaalta hän on hyväksynyt asian. Maria ei ole katkera, ei syyttävä, ei pettynyt. Hän on vain rakkauden kipeä ja pyrkii antamaan esikoispojalleen puolestaan hyvän ja hellän lapsuuden. Mutta poika sijoitetaan laitokseen. Teos kuvaa suoraan ja kauniisti traumojen siirtymistä sukupolvelta toiselle.
"Saan kirjeistä selville, että alussa äiti on rakastanut isää. Ja isä on rakastanut äitiä. Sanotaan, että lapsen todellinen koti on vanhempien parisuhde. Hetkeksi maailmani täyttyy kaikkialle ulottuvasta rakkaudesta."
Teoksessa käsitellään stigmaa, mutta päällisin puolin siitä jää mieleen äidinrakkaus sekä syyllisyyden käsittely. Teoksen kieli on kuvailevan hohdokasta ja koskettavaa:
"Ja jonakin päivänä minä muotoutuisin aikuiseksi ja minun sisälleni aukeaisi vedenalainen, johon muuttaisi joku, jonka ei tarvitsisi pidätellä hengitystään. Syntymässään hän vain siirtyisi vesistöstä toiseen, eikä hän lakkaisi haluamasta takaisin. Kylvetettäessä hän aukaisisi silmänsä ainoaan oikeaan todellisuuteen, opittuaan kävelemään hän suuntaisi kohti mitä tahansa lätäkköä, opittuaan puhumaan hän pyytäisi heti päästä uimaan --. Päästyään uimarenkaasta hän antautuisi valtamerelle, hän syöksyisi merivirran mukana kohti uutta elämää, viime hetkellä hän päättäisi toisin."
Teos on nopealukuinen, koska luvut ovat lyhyitä, välillä vain muutamia rivejä. Tämä luo osaltaan kuvaa lyhyistä muistoista, jotka saadaan taltioitua muutamilla sanoilla. Itselle siitä tulee mieleen myös kerronnan aiheuttama kipu, jolloin näyttää kuin teos olisi kuin päiväkirja, johon kirjataan lyhyitä kohtia. Maria myös kuvaa kirjoitusprosessia.
Teos värittää lisäksi parisuhdeväkivaltaa. Maria ei kykene pelastamaan lastaan mieheltään. Hän pakeni lapsen isää, mutta päätyy taas väkivaltaiseen suhteeseen. Teoksessa tuntuisi olevan viittauksia edellisiin Peuran teoksiin, joita en ole lukenut. Ahmin kirjan nopeasti, koska halusin tietää rautaputken tarinan. Lukiessa mietin päässäni vaikka mitä hirveitä skenaarioita, mutta rautaputken tarina olikin tavallaan koskettava, vaikkakin hirveä, mutta kuitenkin inhimillinen. Pahuus syntyy kivusta ja surusta.
Oletko lukenut kirjan? Mitä olit mieltä?
Xx Bella
Maria Peura - Esikoinen (2023)
Helsinki: Otava
319s
Kommentit
Lähetä kommentti