Minna Lindgrenin Aina on toivoa (2020) oli samaan aikaan hulvaton ja ahdistusta herättävä. Teoksen taitava krittiikki sai miettimään muutosta sekä hyvästä että huonosta näkökulmasta. Tämä teos sai minut miettimään, miten yhdestä aiheesta voi kirjoittaa loputtomiin, kun siitä vain on sanottavaa. Sama aihe eli koulumaailman muutos pyöri koko teoksen ajan mukana, mutta se oli kiedottu viihdyttävään muotoon. Marja Vehmavarsi on oikea supersuorittaja ja opettajana hän kokee aliarvostusta joka suunnalta, mutta pitää silti kiinni itsestään ja mielipiteistään. Häntä ei lannistu kohtaamastaan väkivallasta, vaan purskuttaa eteenpäin pää pystyssä, mitä nyt räjähtää silloin tällöin mitä huvittavimmilla tavoilla. Marjan vanhempien tarina on mitä koskettavin. Teos on kuvaus inhimillisyyden löytämisestä nykyaikaisen tunteita turruttavan teknologiayhteiskunnan keskellä. Se on myös hätähuuto kauan vaiennettuun asiaan nimittäin opettajien kohteluun. Yhä enemmän nähdään koulun olevan vastuussa kasvatuks