Laura Lindstedtin Finlandia -palkinnon saanut Oneiron (2015) hurmaa lukijan ennennäkemättömällä tavalla. Seitsemän eri-ikäistä naista päätyvät valkoiseen tilaan, jossa tunteet katoavat. Jokaisella heistä on oma tarinansa, jonka lukija haluaa palavasti kuulla. Lindstedt kietoo lukijan taitavasti pauloihinsa ja teos yllättää vielä aivan loppumetreillä. "Kuusi naista kulkee sinua kohti valkoisessa tyhjyydessä. Säpsähdät kuin havahtuisit unesta, käännyt ympäri, katsot sivuillesi, ylös ja alas. Et näe mitään mihin voisit katseesi kiinnittää, mitään ei ole, paitsi tuo merkillinen yhä lähemmäs leijuva seurakunta." Pidin romaanista erityisesti sen omatakeisuuden takia. Alkuvaiheilla juoni veti mukaansa, keskivaiheilla luin teosta hieman hitaammin ja lopussa jännitys taas tiivistyi. Oneiron ottaa aktiivisesti kantaa naisen asemaan sekä uskontokysymyksiin. Lindstedt on käyttänyt aikaa teoksen kirjoittamiseen ja viimeistelyyn. Teoksessa leikitään erilaisilla kirjoittamisen tavo