Minna Lindgrenin Aina on toivoa (2020) oli samaan aikaan hulvaton ja ahdistusta herättävä. Teoksen taitava krittiikki sai miettimään muutosta sekä hyvästä että huonosta näkökulmasta. Tämä teos sai minut miettimään, miten yhdestä aiheesta voi kirjoittaa loputtomiin, kun siitä vain on sanottavaa. Sama aihe eli koulumaailman muutos pyöri koko teoksen ajan mukana, mutta se oli kiedottu viihdyttävään muotoon.
Marja Vehmavarsi on oikea supersuorittaja ja opettajana hän kokee aliarvostusta joka suunnalta, mutta pitää silti kiinni itsestään ja mielipiteistään. Häntä ei lannistu kohtaamastaan väkivallasta, vaan purskuttaa eteenpäin pää pystyssä, mitä nyt räjähtää silloin tällöin mitä huvittavimmilla tavoilla.
Marjan vanhempien tarina on mitä koskettavin. Teos on kuvaus inhimillisyyden löytämisestä nykyaikaisen tunteita turruttavan teknologiayhteiskunnan keskellä. Se on myös hätähuuto kauan vaiennettuun asiaan nimittäin opettajien kohteluun. Yhä enemmän nähdään koulun olevan vastuussa kasvatuksesta, mutta miten paljon loppujen lopuksi tulisi lasten oppia kotona? Romaanissa opettajat saavat arvosteluja oppilailta, ja oppilaat jätetään kokonaan opettamatta, jotta he olisivat itseohjautuvia. Marja kuitenkin vastustaa tätä ajatusta ja pyrkii muuttamaan opetuksen suuntaa.
"Kaikki Marjan ikäluokan opettajat tunsivat armoviitosen. Se oli arvosana, jolla peruskoulu oli suoritettu, vaikka mitään ei osattu. Armoviitosella lakaistiin syrjäytyvä materiaali ammattikoulun, sosliaalihuollon ja vankeinhoidon ongelmaksi, ja sieltä onnekkaimmat pelastautuivat lähihoitajiksi, sillä vanhustenhoidossa oli jatkuva työvoimapula eikä minkäänlaisia kriteerejä soveltuvuudesta. Mutta enää ei ollut armoviitosta, koska kokeiden arvostelemisesta ja todistuksista oli luovuttu. Oli vain opettajille tähtiä, ei armoa."
Xx Bella
Minna Lindgren - Aina on toivoa (2020)
Teos, 324 sivua
Kommentit
Lähetä kommentti